About timott

Kirjoitan silloin tällöin tänne Partioaitan blogiin. Siirryin syksyllä Partioaitan Hämeenlinnan myymälästä Tampereen uuteen myymälään.

Vibram Fivefingersit mukana kesän seikkailuissa

Keväällä kirjoitin ensitunnelmia Vibram Fivefingerseistä. Nilkan nyrjäyttäminen kiipeilyssä Ahvenanmaalla aiheutti valitettavan tauon Vibrameiden käyttöön kesän alussa, mutta lopulta Vibramit näyttivät kesän aikana kyntensä paitsi työkenkinä, myös Lofoottien kiipeilyreissussa sekä kotimaan melontaretkillä.

Kun sain kesäkuussa jättää nilkasta lastan pois, ja pahin turvotus oli hävinnyt, aloin taas käyttää Vibrameita töissä. Aika pian jalat tottuivatkin niiden jokapäiväiseen käyttöön. Työkenkinä Vibramit ovat mahdottoman mukavat, ja työpäivän aikana jalat saavat sopivasti treeniä, kun tulee oltua jalkojen päällä ja otettua paljon askeleita.

Vaikka olin pitänyt kenkiä töissä pari viikkoa päivittäin, silti eräänä päivänä tekemäni vajaan tunnin kävelylenkki + yhteensä vajaan kilometrin kevyt hölkkääminen tuntuivat jaloissa monta päivää nilkkojen ja pohkeiden väsymyksenä. Varsinaista juoksulenkkiä en ole vielä Vibrameilla juossut. Suunnittelin juoksevani Hämeenlinnassa Vanajaveden rantoja kulkevan rantareitin, mutta nyt taidan vaihtaa tuon tavoitteen nykyisen kotikaupunkini Tampereen Kaupissa kulkevaan Kuntokolmoseen. Katsotaan miten käy.

LOFOOTEILLA

Eggumin kalliolla, joka pysyy kuivana sateesta huolimatta.

Henningsvaerin kylää.

Lofoottien saariryhmä Norjan luoteisrannikolla tarjoaa satoja eripituisia kalliokiipeilyreittejä hyvällä graniitilla ja merinäkymillä. Vibrameita käytin Lofooteilla lähestymiskenkinä, joilla kävellään kiipeilyreitille ja takaisin. Kiipeämisen ajan lähestymiskenkiä kannetaan repussa. Vibrameiden iso plussa lähestymiskenkinä on se, että ne eivät paina repussa juuri mitään, ja ne vievät hyvin vähän tilaa.

Lofooteilla monelle reitille lähestyttiin avokallioita ja kivilouhikoita pitkin, ja Vibrameiden tarjoama hyvä tuntuma alustaan teki kulkemisesta rennompaa ja turvallisempaakin. Mutaisilla alamäkipoluilla Speedini tuntuivat välillä liukkaalta, koska niiden pohja on melko sileä. Speedeillä kuitenkin pärjäsi Lofoottien maastoissa, mutta Treksport tai joku muu maastokäyttöön suunniteltu malli olisi vielä mukavampi tuollaisessa käytössä.

Sallan Treksportit olivat elementissään Lofoottien poluilla ja kallioilla.

Lofoottien pääkaupungin Svolvaerin yläpuolella vihreässä rinteessä törröttää terävä kalliopiikki, joka on nimetty Svolvaergeitaksi eli ”vuoheksi”, koska sen huipulla on kaksi kivitornia aivan kuin vuohen sarvina. Huipulle kiivettiin ensimmäisen kerran vuonna 1910, ja tiettävästi noin 1930 joku sai idean hypätä huipulla tornilta toiselle. Svolvaergeitalle kiivettävät reitit huipentuvat siis jonkin verran päättäväisyyttä vaativaan hyppyyn, mutta jos hyppääminen ei tunnu hyvältä idealta, sitä ei ole pakko tehdä. Muutama vuosi sitten toisesta tornista romahti pala pois siitä kohdasta, johon laskeudutaan, eli nykyään hyppy on hieman entistä haastavampi.

Kiipesimme Svolvaergeitan paljon kehutun 130 metriä pitkän Forsida-reitin, jonka ensinousu on tehty vuonna 1947.

Sanna Forsida-reitillä.

Sami hyppää.

Välillä Lofootit ”hellivät” meitä muutaman päivän myrskyllä, jonka voimasta leirintäalueella meni useita heikompilaatuisia telttoja rikki. Fjällrävenin Akka ja Singi -telttamme selviytyivät myrkystä kiitettävästi. Myrsky laantui sopivasti niin, että meillä oli vielä pari päivää jäljellä ja niin meille avautui mahdollisuus yrittää Presten-vuoren Vestpillaren-reittiä. Kyseessä on todellinen Lofoottien klassikkoreitti, jota olin katsellut jo kahdella edellisellä Lofoottien reissulla, mutta silloin sen yrittämiseen ei tullut tilaisuutta. Nyt lähes kymmenen vuotta sitten syntynyt haave toteutui.

Lähdimme reitille vasta iltapäivällä, koska aamu oli ollut sateinen. Myöhäinen lähtö ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä kesällä Lofooteilla riittää valoa. Kiipesimme läpi yöttömän yön ja kävelimme alas vuoren huipulta aamuyön valoisina tunteina.

Presten. Vestpillaren-reitti kulkee isojen kattojen oikealla puolella.

Edellämme kiipesi ruotsalainen köysistö.

Vestpillarenin yhdeksäs köydenpituus.

VIBRAMEILLA VESILLE

Hämeenlinnassa toimii mainio melontaseura Vanajaveden Vesikot. Keskustan tuntumassa sijaitsevassa vajassa ”Vesikkolinnassa” on hyvä valikoima kajakkeja, joita jäsenet voivat käyttää. Melontaharrastuksen aloittaminen on tehty todella helpoksi, ja aloittelijat perehdytetään seuran viikkomelonnoissa melonnan tekniikkaan ja turvallisuusasioihin.

Vibramit osoittautuivat erinomaisiksi melontajalkineiksi. Ensimmäisillä melontakerroillani pidin tavallisia lenkkareita jalassa, jolloin jalat puutuivat, koska en pystynyt kunnolla liikuttelemaan jalkoja kajakin ahtaassa jalkatilassa. Vibrameissa jalat sen sijaan mahtuvat kajakkiin hyvin.

Moni meloo varsinkin kesällä paljain jaloin tai vaihtaa melontatossut jalkaan melonnan ajaksi. Kun menee Vibrameilla melontavajalle, ei tarvitse vaihtaa erikseen tossuja melontaa varten tai ottaa kenkiä pois melonnan ajaksi. Rantautuminenkin on mukavampaa kuin paljain jaloin, kun Vibramit suojaavat jalkapohjia rannan teräviltä kiviltä ja muilta ikäviltä asioilta

Ensi vuonna Vibrameista on tulossa vesiurheiluun suunniteltu malli, joka on päällystetty neopreenilla.

Kolme keltanokkaa kajakkiretkellä

”Rankkasade yllätti melojat”. Onneksi melojat eivät olleet ihan ehtineet nousta kajakkeihinsa ja heittäytyä Leppävirran virran vietäväksi, vaan pitivät autossa sadetta Leppävirran sillan kupeessa. Sade loppui aikanaan, joten nousimme Kimmon kanssa vielä pakkaamattomiin kajakkeihin. Tarkoituksemme oli meloa pari kilometriä alavirtaan kohti paikkaa, jossa pakkaisimme kajakit ja josta Jukka liittyisi mukaan. Lähtö oli ihan vauhdikas virtauksen ansiosta, mutta samalla mieleen tuli ajatus, että retken lopuksi olisi luvassa melontaa ”ylämäkeen”.

Jukka odottelikin jo pakkaamispisteen laiturilla. Kajakkien pakkaaminen alkoi toteamuksella ”onpas nämä tavaratilat yllättävän pienet”. Muutaman yrityksen – ja erehdyksen – jälkeen kaikki tavarat löysivät paikkansa ja mahtuivat mukaan. Varusteita ja ruokaa oli varattu noin neljäksi päiväksi, koska siinä ajassa uskoimme ehtivämme meloa Unnukka-järveä pitkin Leppävirralta Varkauteen ja takaisin.

”Märkyys yllätti aloittelevan melojan”. Meloessani vettä roiskui niin, että hihat ja hanskat olivat hetkessä märät. Silloin tällöin kaadoin vettä pois takin hihasta. Syy roiskumiseen oli varmaankin melontatekniikassani. Kaikkien tavaroiden pakkaaminen vesitiiviisti osoittaui siis hyväksi ideaksi. Erilaiset vesitiiviit pussit olivat tähän tarkoitukseen erityisen käteviä. Ei niitä turhaan kutsuta kanoottisäkeiksi.

Kun varusteet ja meloja oli suojattu hyvin kastumiselta, ei sadekaan haitannut ollenkaan. Päinvastoin, sateessa melomisessa oli tunnelmaa! Paitsi siinä pitkässä ja rankassa kuurossa, jonka aikana opin, että aukkopeite ei olekaan täysin tiivis.

Etukäteen meillä ei ollut kovin tarkkaa käsitystä siitä, kuinka pitkät päivämatkat olisivat meille sopivia, ja millaista vauhtia meloisimme. Garmin eTrex 30 gps-laite mittasi etenemisvauhdiksemme noin 5 km/h. Tuollaisella keskivauhdilla Varkauteen ja takaisin ehtiminen alkoi näyttää ihan mahdolliselta, kun Leppävirralta Varkauteen on linnuntietä noin 20 km. Lopulta retkestämme tuli kolmepäiväinen, päivämatkojen ollessa 19 km, 20 km ja 11 km. Tallensin viimeisen päivän melontareittimme Garminin Connect-palveluun (klikkaa oikeasta yläkulmasta ”wiev in metric”, jos matka näkyy maileina).

Gps-laite oli oiva apuväline myös suunnistamisessa. Siitä oli hyvä tarkistaa oma sijainti, jos ympärillä olevat saaret näyttivät keskenään liian samanlaisilta. Gps:llä ei kuitenkaan kannata kokonaan korvata paperikarttaa, vaan niitä on hyvä käyttää rinnakkain.

Kun melonta alkoi painaa hartioissa, aloimme silmäillä saarten rantoja löytääksemme leiripaikan. Sopivaa rantautumis- ja yöpymispaikkaa ei ollutkaan ihan helppo löytää lukuisten kesämökkien välistä, mutta pienen etsiskelyn jälkeen löysimme sopivan rantakallion.

Koska sääennuste yölle oli lupaava, nukahdin sammalmättäälle hyttysverkon ja pilvettömän taivaan alle. Hetken kuluttua havahduin siihen, että kuulin sateen lähestyvän järven pintaa pitkin. Jostain syystä sade ei kuitenkaan saavuttanut makuupussini pintaa, joten jatkoin unia. Kohta sama toistui. Tällä kerralla ymmärsin, että lähestyvä sade olikin vain haavanlehtien rapinaa tuulessa. Tämän jälkeen uni oli virkistävää, kuten aina taivasalla nukkuessa.

Aamukahvien jälkeen suuntasimme kajakit kohti Varkautta ja parin tunnin melomisen jälkeen rantauduimme Kuntoranta Campingin rantaan. Jätimme Varkauden keskustan houkutukset tällä kerralla väliin, koska Kuntoranta tarjosi meille kaipaamamme palvelut. Paluumatkalla kohti Leppävirtaa pääsimme Jukan paikallistuntemuksen ansiosta melomaan mielenkiintoisia pieniä uomia.

Lounastauko Timonvuoren juurella.

Kimmo oli päivän aikana saanut selville, että Kaitasaaressa olisi hyvin varusteltu vapaassa käytössä oleva retkisatama. Ehkä jopa sauna! Kaitasaari paikallistettiin kartalta ja totesimme, että olimme edellisenä iltana meloneet Kaitasaaren rantaa pitkin, mutta toisella puolella kuin retkisatama. Saunan löylyt maistuivat erityisen hyvin, koska päivän viimeiset viisi kilometriä oli melottu sateessa. Täydet pisteet myös hyvästä nuotiopaikasta ja puuhuollosta.

Lähdössä Kaitasaaren retkisatamasta.

Kolmannelle melontapäivälle jäi matkaa kymmenkunta kilometriä. Leppävirran virtaus tarjosi retkemme loppuhuipennukseksi vielä kunnon annoksen kuntomelontaa vastavirtaan. Siinä sai meloa ihan tosissaan, mutta silti rantamaisemat eivät varsinaisesti vilistäneet silmissä. Lopulta kuitenkin rantauduimme Leppävirran sillan kupeeseen, josta olimme lähteneet liikkeelle pari päivää aikaisemmin.

Boulderparadiset Geta

Ulkoiluvaatemerkki Tierran kesäkuvasto on kuvitettu Ahvenanmaan Getassa otetuilla kiipeilykuvilla, ja paikka luvataan boulderparatiisiksi. Sitä Ahvenanmaan pääsaareen pohjoisosassa sijaitseva alue tosiaan on, ja helatorstaina tuohon paratiisiin lähti tutustumaan iloinen 15 hengen lähetystö, joka koostui Hämeenlinnan seudun kiipeilijöistä. Kiipeilijöitä oli tullut alueelle kymmenittäin myös muualta Suomesta sekä Ruotsin puolelta, ja välillä käynnissä olikin kunnon kiipeilykarnevaalit.

Boulderointi on kiipeilyä siirtolohkareilla (englanniksi boulder) tai matalilla kallioilla. Koska reitit ovat yleensä muutamien metrien korkuisia, kiipeilijän varmistamiseen ei käytetä köysiä ja valjaita, vaan reitin juurelle asetetaan yksi tai useampi putoamisalusta eli pädi (crashpad). Siinä missä kymmenien metrien korkuisilla kiipeilyreiteillä kiipeilytoverit varmistavat toisiaan köyden avulla, boulderoinnissa kaveria spotataan, eli ohjataan putoava kiipeilijä osumaan pädille. Viime kesältä on tiedossa legendaarinen spottaussuoritus, jossa putoava kiipeiljä kaapattiin kokonaan syliin, mutta se ei varsinaisesti ole spottaamisen tarkoitus.

Pädimato matkalla kohti kiipeilypaikkoja.

Getassa on monta eri boulderointialuetta, joista suosituimpia ovat Grottan, Kasviken ja Fågelberget. Jääkausi on sopivasti vuollut kallioperästä esiin pystysuoria graniittiseinämiä ja raastanut irti isoja lohkareita, jotka on sitten ripotellut ympäri Getaa. Maailmanluokan kiipeilyn kruunaavat Ahvenanmaan maisemat.

Boulderointia pidettiin vielä parikymmentä vuotta sitten yleisesti pelkkänä harjoittelumuotona ”oikeaa” kiipeilyä varten, eli korkeilla kallioilla tai vuorilla tapahtuvia nousuja varten. Sittemmin boulderoinnista on kuitenkin tullut yksi suosituimmista ja nopeimmin kasvavista kiipeilyharrastuksen muodoista. Boulderoinnin hauskuuden salaisuus on muun muassa sen vaivattomuus: pädi reitin juurelle, kiipeilytossut jalkaan ja otteisiin kiinni.

Boulderointi voi olla nautiskelua hyvistä eväistä, mukavista reiteistä ja liikkumisesta kiven pinnalla, tai sitten siinä voi todella koetella omia voimia, keskittymiskykyä ja päättäväisyyttä. Reittejä löytyy helposta mahdottomaan, riippuen reitin jyrkkyydestä sekä käsi- ja jalkaotteiden määrätä, koosta ja etäisyydestä toisistaan. Ahvenanmaan boulderoinnin erikoisuutena ovat katossa kulkevat reitit, joissa on niin isoja otteita, että ne eivät ole mahdottoman vaikeita.

Omaan boulderparatiisiini heitti varjon huolimaton putoaminen, jossa nyrjäytin nilkkani. Sain tehokasta kylmä-koho-kompressi-ensiapua, ja lisäksi kaverit rakensivat puun rangoista ja urheiluteipistä kainalosauvat, joista olisi varmasti saanut täydet pisteet missä tahansa erätaitokilpailuissa. Selvisin lopulta säikähdyksellä, ja nilkka paranee vähitellen käyttökuntoon. Kesäkuun alkuun suunniteltu Lapin vaellus piti kuitenkin jättää väliin, joten vaeltaminen UKK-puiston tunturimaisemissa vaihtui melontaan Savon järvimaisemissa. Kolmen päivän – ja kolmen keltanokan – melontaretkestä raporttia myöhemmin.

Lähes paljain jaloin Vibram FiveFingersit jalassa

”Mitkä ihmeet sulla on jalassa”, ihmettelin, kun Sasu reilu vuosi sitten astui Partioaittaan Vibramin Fivefingersit jalassaan. Pienen esittelyn jälkeen selvisi, että kyseessä on kengät, joilla käveleminen vastaa paljain jaloin kävelyä. Ihmettelyäni ei yhtään vähentänyt se, että Sasu kertoi myös juoksevansa noilla ”kengillä” pitkiä lenkkejä. Hän vaikutti olevan ihan innoissaan kengistä, mutta taisin kuitenkin ajatella, että ei tuosta koskaan mitään laajempaa ilmiötä tule… kävellä nyt lähes paljain jaloin ympäri kaupunkia!

Kunnes kohta asiakkaat alkoivat kysellä, että onko sellaisia paljasjalkakenkiä myynnissä. Sitten tänä keväänä eräänä päivänä Fivefingersiä tuli iso laatikollinen meille Hämeenlinnan myymälään. Laatikosta paljastui kokolajitelmat kahta eri Fivefingers-mallia: Speed ja Treksport. Joissain Partioaitan myymälöissä ja verkkokaupassa on lisäksi tarjolla mallit Spyridon ja Bikila. Näistä neljästä mallista Speed on suunniteltu juoksuun ja kuntokävelyyn tai casual-käyttöön. Bikila on erikoismalli juoksuun, ja Treksport sekä Spyridon soveltuvat hyvin myös maastokäyttöön.

Kokeilin Speed-mallia, ja se tuntui niin hauskalta jalassa, että eräänä päivänä pujottelinkin varpaitani omiin Speedeihini. Kenkien jalkaan saaminen vaatii jonkin verran harjoittelua, jotta jokainen varvas menee omaan osastoonsa. Aika pian varpaat kuitenkin alkavat löytää oman paikkansa. Suositus on, että kenkä laitetaan lattialle ja työnnetään varpaat paikalleen lattiaa vasten.

Vibram Fivefingersejä voidaan käyttää varvassukkien kanssa tai ilman sukkia.

Fivefingerseillä kävelyn ja juoksemisen pitäisi vahvistaa jalkoja, koska jalan lihakset joutuvat tekemään enemmän töitä ja ylläpitämään tasapainoa, kun kenkä ei juurikaan tarjoa jalalle tukea. Paljasjalkakengillä liikkuminen stimuloi sellaisia jalan lihaksia, jotka eivät ole joutuneet töihin perinteisempiä kenkiä käytettäessä. Siksi paljasjalkakenkiin suositellaan varovaista totuttelua. Se voi olla esimerkiksi kenkien käyttämistä aluksi vain pari tuntia kerrallaan silloin tällöin tai lyhyiden kävelylenkkien tekemistä.

Vibramin nettisivuilla on vinkkejä Fivefingersien käyttöön ja totutteluun, muun muassa varvas- ja nilkkajumppaohjeet. Jalkojen tottuminen paljasjalkakenkiin on yksilöllistä, ja joka tapauksessa kannattaa antaa kehon päättää, mikä on itselle sopiva tahti paljasjalkaliikunnan aloittamisessa.

Tiesin, että Fivefingerseihin kannattaa totutella varovasti, mutta silti pidin niitä jalassa ensimmäisenä päivänä koko seitsemäntuntisen työpäivän. Ne vaan tuntuivat niin mukavilta. Illalla kotona huomasin, että kummassakin jalassa nilkan etupuoli tuntui väsyneeltä ja ”treenatulta”. Sama kohta rasittui viime vuonna Fjällräven Classic -vaellustapahtumassa käveltyäni 110 km kolmessa päivässä. Nilkan etupuoli taitaa siis olla jalkojeni heikko kohta, ja vaikuttaa siltä, että Fivefingerseillä kävely voisi vahvistaa sitä. Kunhan maltan rauhassa totutella niihin.

Kävellessäni Fivefingerseillä pieniä kävelylenkkejä huomasin selvästi, että kantapäässä ei ole paksuutta, saati varsinaista vaimennusta. Askel muuttui tämän vuoksi kevyemmäksi ja joustavammaksi. Speed-mallin pohja suojaa jalkapohjaa hyvin hiekkatiellä tai lenkkipolulla. Metsäpolullakin niillä meni mainiosti, kun vähän katsoi mihin astuu. Terävät kivet ja juuret tuntuivat pohjan läpi, mutta eivät kuitenkaan sattuneet. Maastossa jalkapohjille antaisi vielä parempaa suojaa Treksport tai Spyridon.

Yksi pikku huomio Fivefingersien käytöstä on ollut se, että housujen lahkeet laahaavat helposti maata, koska kantapää on pari senttiä matalampi kuin perinteisemmissä ulkoilukengissä. Asia korjaantuu käärimällä hieman lahkeita, ja caprien tai shortsien kanssa ongelmaa ei tietenkään ole. Toisaalta jos vaatekaapista löytyy housuja, joiden lahkeet ovat jostain syystä hieman lyhyet, saavat nuo housut uuden elämän Fivefingerseillä…

Kirjoitan lisää kokemuksia Fivefingerseistä sitten, kun olen käyttänyt niitä enemmän. Hyvin alkaneeseen sisäänajovaiheeseen tosin tulee nyt pieni tauko, koska nyrjäytin nilkkani kiipeilyssä. Jossain vaiheessa pääsen siis testaamaan Fivefingersien tehokkuutta nilkan kuntouttamisessa ja vahvistamisessa.

Tavoitteenani on totuttaa jalkani Fivefingerseillä juoksemiseen ja juosta niillä Hämeenlinnassa noin kuuden kilometrin mittainen Rantareitti, joka seurailee Vanajaveden rantaa keskustasta Aulangon rautatiesillalle ja takaisin keskustaan historiallisen Hämeen linnan ohi.

Kuutamokiipeilyä ja liekitöntä retkikokkausta Repovedellä

Repoveden kansallispuisto valittiin tänä vuonna vuoden retkikohteeksi, eikä suotta. Kansallispuistossa on vieri vieressä hienoja kohteita ja maisemia. Kiipeilijöitä Repovedelle houkuttelee Olhava, yksi kansallispuiston tunnetuimmista kohteista. Kaakkureiden asuttamasta Olhavanlammesta nousee lähes 40-metrinen seinämä täynnä upeita kiipeilyreittejä, jotka kulkevat pitkin kallion halkeamia tai seurailevat tasaiselta seinältä löytyviä pieniä listoja. Kalliosta on aikoinaan lohjennut laatta, josta on muodostunut sopivasti pieni saari kiipeilyreittien alapuolelle. Saarella kiipeilijä solmii köyden valjaisiin ja vaihtaa jalkaansa kiipeilytossut.

Liidaava kiipeilijä laittaa kallion halkeamiin ja koloihin välivarmistuksia, kuten pieniä metallikiiloja, joiden kautta köysi kulkee. Köysistön jälkimmäinen kiipeilijä kerää varmistukset mukaansa. Ylhäällä voidaan kätellä köysitoveria onnistuneen nousun kunniaksi.

Toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna Olhava tarjosi yhden erikoisimmista kiipeilykokemuksistani. Istuessamme nuotiolla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä metsän ylle nousi ”superkuu”. Täysikuu oli tuona yönä erityisen kirkas ja valaiseva, koska kuu oli kiertoradallaan mahdollisimman lähellä maata. Superkuu valaisi Olhavanlammen ja kallion aavemaisella valollaan niin hyvin, että Kantti-reitin kiipeämistä kuun valossa oli mahdotonta vastustaa. En kuitenkaan tohtinut lähteä liidaamaan reittiä, vaan päätin kiivetä turvallisemmin yläköydellä.

Superkuu. Kuva: Perttu Prusi

Valmistautumassa kuutamokiipeilyyn. Kuva: Perttu Prusi

Otsalamppu oli mukanani varmuuden vuoksi, mutta sitä en tarvinnut, sillä superkuun valo riitti kuin riittikin kiipeilyyn. Kallion pienistä epätasaisuuksista lankesi varjoa sen verran, että käsille ja jaloille löytyi tarvittavat otteet. Kantti tarjoaa aina hienon kiipeilykokemuksen, mutta tällä kerralla tunnelma reitillä oli jotain ainutlaatuista.

Arno Suuressa leikkauksessa. Ulkokulmassa kulkee Kantti.

Liekitön keitin Trekmates Flameless

Mukanani Olhavalla oli testattavana Trekmatesin Flameless retkikeitin, joita on myynnissä kaikissa Partioaitan myymälöissä sekä verkkokaupassa. Keitin saa lämpönsä kertakäyttöisestä lämpötyynystä, joka kuumenee, kun sen päälle kaadetaan tilkka vettä. Keittimen käyttäminen on helppoa ja yksinkertaista. Lämpötyyny laitetaan muoviastian pohjalle ja sen päälle kaadetaan vettä. Lämmitettävä ruoka tai vesi laitetaan metalliastiaan, joka asetetaan puolittain muoviastian sisään. Hetken kuluttua lämpötyynyssä käynnistyy kemiallinen reaktio, ja se alkaa lämmittää metalliastian pohjaa.

Lämpötyynyjä on kahta eri kokoa. Pienempi tyyny (High power) riitti valmistamaan kaksi annospussia Elovenan pikapuuroa aamupalaksi. High power tyynyn teho riitti myös pakastekuivatun retkiruuan lämmittämiseen. Ruoka tosin valmistui hitaammin kuin perinteisillä keittimillä. Puuron valmistumiseen kului reilu kymmenen minuuttia ja retkiruoka valmistui parissakymmenessä minuutissa. Isommalla Super power lämmitystyynyllä pystyin kiipeilypäivän päätteeksi lämmittämään ruokakaupasta ostetun kahden hengen valmispasta-aterian (keittoaika norm. 8 min) al denteksi. Ruuan voi syödä suoraan keittimen metalliastiasta ilman ”kattilasta syömisen tuntua”, ja ruoka pysyy lämpimänä koko syömisen ajan, koska lämpötyyny on lämmin vielä syömisen aikana.

Trekmatesin liekittömästä keittimestä ei ehkä ole perinteisten retkikeitinten korvaajaksi pitkillä vaelluksilla, mutta lyhyillä reissuilla ja päiväretkillä tai ulkoilupäivän lomassa sillä valmistaa näppärästi lämpimän ruuan. Keitin ei vie paljon tilaa repussa, se kun on käytännössä pelkkä kannellinen rasia. Lämpötyynyt kulkevat keittimen sisällä, mutta lisäksi sinne voi pakata vaikka eväsleivät.

Keittimestä tulee hetkeksi pieni haju, kun lämpötyynyn reaktio käynnistyy, mutta koska liekittömästä keittimestä ei tule palokaasuja, sitä voi käyttää sisätiloissa tai teltassa. Myrskyn yllättäessä voi siis valmistaa ruuan teltan suojassa makuupussissa makoillen. Keitin onkin omiaan huonossa kelissä tai muuten sellaisissa olosuhteissa, joissa kaasu-, sprii- tai bensakeittimen käyttäminen on hankalaa tai mahdotonta.

Partioaitoista löytyy myös Trekmatesin 350 ml:n muki, joka on varustettu kannella ja neopreenisuojuksella. Mukissa käytetään pienempiä High power lämpötyynyjä ja siinä voi valmistaa kuuman juoman tai vaikka Lämmin kuppi -keiton.

Vaihtelevaa säätä ja jäätä Norjassa

LAUANTAI 25.2.2012

Noin 24 tuntia on kulunut siitä, kun pakkasimme autoa Hämeenlinnassa. Nelostie ja E10-tie ovat tuoneet meidät Norjaan Narvikin pohjoispuolelle, ja kohta kiivetään pohjoisnorjalaista jäätä. Kaiken pitäisi olla valmista. Etelä-Suomessa on ollut hyvä talvi, ja jääkiipeilyn lisäksi innokkaimmat ovat roikkuneet hakuissa sisäkiipeilyseinälläkin. Reissuun lähtöä edeltävänä iltana viila on vielä viimeistellyt hakut ja jääraudat teräviksi.

Enää pitäisi löytää oikea jääputous. ”Tuolla on jotain, olisikohan se tuo… tuossa olisi ollut parkkipaikka.” Ajelemme Spansdalenin laaksoa muutaman kerran edestakaisin, kunnes paikallistamme oikean putouksen ja löydämme autolle sopivan paikan. Lopulta olemme noin 100 metriä korkean jääputouksen juurella, jossa Sami toteaa, että ”tielle se näytti aika pieneltä”. Tästä johdamme muistisäännön, että jos joku putous näyttää tielle isolta, se hyvin todennäköisesti on juuri sitä.

Tälle iltapäivälle valitsemamme reitti kiivetään kahdessa pätkässä, eli kahdessa niin sanotussa köydenpituudessa. ”Voitan” ensimmäisen liidivuoron kivi-paperi-sakset-menetelmällä. Valitsen paperin, Sami kiven. Lähden siis ensimmäisenä kiipeämään ja edetessäni kiinnitän jäähän varmistukseksi jääruuveja, joiden kautta köydet kulkevat.

Tuntuupa hyvältä lyödä hakut jäähän ja päästä kiipeämään, mutta kiipeily osoittautuukin yllättävän jännittäväksi. Välillä jää on pehmeää ja välillä siinä on ikävästi hajoava kuori. Vettä valuu, ja hanskat ovat pian märät. Märkyys yrittää edetä kohti käsivarsia, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Kiivettyäni noin 45 metriä rakennan kahdesta jääruuvista ankkurin ja varmistan Samin ja Arnon luokseni. Sami liidaa seuraavan köydenpituuden ja varmistaa Arnon ja minut reitin loppuun. Takaisin reitin juurelle laskeudumme köydellä kahdessa pätkässä. Autolla olemme illan jo pimentyessä. Mökillä maistuvat vuohenjuustopestopasta ja uni.

Ensimmäisellä ankkurilla. Kuva: Arno

Sami aloittamassa toista köydenpituutta. Kuva: Arno

Viime talvena eräänä aamupäivänä lueskelin kahvitauolla Marmot Life -lehteä. Siinä sattui olemaan juttu (sivut 82-89), jossa kerrottiin kahden itävaltalaisen jääkiipeilijän, Albert Leichtfriedin ja Benni Purnerin, matkasta Pohjois-Norjan Lyngeniin. Siellä he kiipesivät useita hienoja ja vaikeita reittejä.

Juttu upeine kuvineen upposi hedelmälliseen maaperään ja nosti pintaan haaveeni jääkiipeilyreissusta jonnekin, missä putoukset ovat pitkiä ja maisemat jylhiä. Viime keväänä heitin ilmaan ajatuksen jääkiipeilyreissusta esimerkiksi Norjaan, kun olimme Arnon kanssa matkalla Valkealan putouksille viikonloppureissulle.

Tämän talven aikana reissu sai vähitellen muotonsa, ja mukaan saatiin myös Sami, jota ei juurikaan tarvinnut houkutella. Sami oli meistä ainoa, joka oli aikaisemmin kiivennyt usean köydenpituuden jääreittejä. Paikaksi valikoitui Narvikin ja Tromssan väliin jäävä alue, jossa on jääputouksia ainakin Sördalenissa ja Bardujordissa sekä Spansdalenissa. Edellä mainitut Albert Leichtfried ja Benni Purner ovat muuten jättäneet jälkensä myös tälle alueelle kiipeämällä muutaman ison ensinousun.

SUNNUNTAI

Sunnuntaiaamuna satoi sankasti lunta, ja sitä oli satanut noin 15 cm yön aikana. Kaikilla taisi olla mielessä, että pitkien yöunien jälkeen kiivetään joku usean köydenpituuden reitti. Sankassa lumisateessa lyhyet yhden köydenpituuden reitit tuntuivat kuitenkin paljon houkuttelevammilta. Yhden köydenpituuden reitit ovat yleensä noin 10-30 metriä pitkiä, ja kiipeilijää varmistetaan maasta käsin, eli varmistajan ei tarvitse roikkua keskellä putousta tai seistä pienillä tasanteilla pitkiä aikoja säälle alttiina.

Jos oltaisiin slalom-matkalla, tällaisesta säästä oltaisiin innoissaan.

Päivän kohteeksi valittiin siis Sördalenin laakson alkupäässä sijaitseva jyrkänne (Icecrag), jonka piti tarjota useita yhden köydenpituuden reittejä. Sördalenia kohti ajaessamme lunta tuprutti niin paljon, että näkyvyys oli todella huono. Aloimme jo puolitosissamme epäillä, löydämmekö tuossa kelissä edes koko jyrkännettä. No, ainakin luminen maisema oli kauniin talvinen.

Lumisade oli vähän laantunut ja näkyvyys parantunut, kun saavuimme Sördaleniin. Jyrkänne paikallistettiin tieltä noin 500 metrin päässä metsäisessä rinteessä. Vaan näyttipä se mustalta, ja jääputousten jää on kovin harvoin mustaa… Nähtiin siellä parissa kohdassa jotain vaaleampaakin, joka voisi olla jäätä, eli ei muuta kuin reput selkään ja rinnettä ylöspäin. Aika hyvin löysimmekin jyrkänteen, joka tarjosi meille pelkkää tummaa kuivaa kalliota. Seisoimme hetken lumihangessa ja lumisateessa pohtimassa, minne voi reklamoida, jos jääputoukset eivät muodostu. No, ainakin luminen maisema oli kauniin talvinen.

Päätimme mennä Spansdaleniin kiipeämään kahden köydenpituuden reitin, joka sijaitsi edellisen päivän putouksen vieressä. Ensin kuitenkin kävimme katsomassa Sördalenin isoja putouksia. Siis niitä, jotka näyttävät tiellekin isoilta. Hiljaisen kunnioituksen vallassa ihmettelimme noita jyrkkiä satojen metrien putouksia, jotka valuivat synkkien kallioiden keskellä. Kaadoin höyryävää teetä termospullosta ja yritin saada jäätynyttä eväsleipäpussia auki farmari-Skodan etupenkillä. Eipä taidetakaan olla ihan vielä valmiita noille reiteille, vaikka kotona aamukahvin ääressä on helppo suunnitella vaikka mitä.

Sördalenin putouksia.

Ajoimme siis Spansdaleniin, jossa jouduimme ensin tekemään lumityöt parkkipaikalla, että saimme auton parkkiin. Sitten lähdimme tarpomaan kohti päivän putousta ja opimme taas yhden syyn, miksi kiipeilyyn kannattaa varata reilusti aikaa. Reitti oli kauempana tiestä kuin miltä näytti, ja syvässä lumihangessa oli hidasta kahlata 40-asteista rinnettä ylös.

Samilla oli ensimmäinen liidivuoro. Sami kiipesi lähes 60-metrisen köydenpituuden, vaikka jää oli haurasta ja pehmeää. Minulle osuva toinen köydenpituus oli lyhyempi ja helpompi. Alas laskeuduimme taas kahdessa pätkässä. Kuinka ollakaan oli jo hämärää, kun vedimme köysiä alas putouksen juurella. Otsalamppujen valossa kävelimme autolle. Mökillä toistui jokailtainen rituaali, kun takkeja, housuja, säärystimiä, hanskoja, köysiä, hakkuja, jääruuveja, ym. ripustettiin ja leviteltiin sulamaan ja kuivumaan.

Sami liidaa. Kuva: Arno

Jo parina ensimmäisenä päivänä opimme paljon siitä, miten sää sekä lumi- ja jääolosuhteet voivat vaihdella, ja kuinka paljon ne vaikuttavat reiteille lähestymiseen ja itse kiipeilyyn. Emme olleet vielä edes kiivenneet kovin pitkiä reittejä, mutta oli tullut jo selväksi, että usean köydenpituuden reittien kiipeäminen on ihan eri juttu kuin Etelä-Suomen 10-20-metristen reittien kiipeäminen. Usean köydenpituuden reiteillä köydenpituudet ovat usein yli 40-metrisiä, eli liidaaja ei voi laittaa jääruuveja kovin tiheästi. Liidaaja on köydenpituudella myös aika yksin, koska usein varmistaja on näkymättömissä ja kuulumattomissa jossain kaukana alhaalla.

MAANANTAI

Maanantain kohteena oli Bardujordissa sijaitseva noin 200 metriä pitkä Storstampen-niminen putous, joka on vaikeusasteeltaan WI4. Sää näytti ensimmäistä kertaa ihan hyvältä. Oli melkein selkeää ja pikku pakkanen, tuntureiden takana hohti purppurainen aamun kajo. Aamiaispöydässä yritimme muistella, lupasiko aamurusko hyvää vai huonoa säätä.

Ajomatkalla kohti Bardujordia huomasimme, että tuuli pöllytti lunta ilmaan tuntureiden laelta. Tuuli saattaisi vielä tehdä päivästä kylmän, vaikka muuten oli sopiva keli. Tuuli kylmettää ulkoilijan erittäin tehokkaasti, mutta usein sen unohtaa kiipeilykeliä arvioidessa. Yleensä tulee mietittyä lähinnä lämpötilaa ja sadetta.

Storstampen-putous sijaitsee jylhässä kanjonissa. Putouksen juurelle oli helppo suunnistaa, koska kanjonista tulee puron uoma melkein tielle asti. Lähestyminen oli hidasta lumessa tarpomista, ja siihen taisi kulua aikaa pari tuntia, eli enemmän kuin olimme etukäteen ajatelleet.

Kohti Storstampen-putousta.

Aloitin ensimmäisen köydenpituuden kohdasta, joka ei näyttänyt yhtään vaikealta, mutta taas kerran jääkiipeilyreitti onnistui näyttämään loivemmalta ja helpommalta kuin miltä se kiivetessä tuntuu. Ei kovin lupaava aloitus reitille. Käytin liidaamiseen ja ankkurin tekemiseen sen verran aikaa, että Arno ja Sami ehtivät jo vähän kylmettyä alhaalla. Tuuli oli puuskainen ja pieksi säännöllisesti jääkiteitä kasvoille. Arno ja Sami saapuivat ankkurille kädet turtana kylmästä, eikä tunnelma ollut kovin optimistinen. Mielessäni pidin todennäköisenä, että ottaisimme reitiltä pakit, koska etenimme hitaasti ja palelimme jo tuossa vaiheessa. Toistaiseksi menimme kuitenkin ylöspäin, ja voisimme lähteä laskeutumaan alas mistä kohdasta tahansa, jos siltä tuntuisi. Ajan suhteen meillä oli pelivaraa, koska laskeutuminen onnistuisi pimeässäkin otsalamppujen valossa.

Sami liidasi pitkän toisen köydenpituuden välillä ohutta, välillä märkää ja välillä haurasta jäätä pitkin. Kun Sami oli saanut ankkurin valmiiksi, lähdimme Arnon kanssa liikkeelle. Lähestyessäni köydenpituuden loppua silmäilin jo seuraavaa köydenpituutta, jonka joutuisin kohta liidaamaan. Se näytti jyrkältä ja hankalalta. Lähdettyäni ankkurilta olo ei ollut todellakaan kovin itsevarma, vaan kolkko epävarmuus alkoi ottaa valtaa. Hakun lyönti kerrallaan rentous kuitenkin löytyi jostain, ja lopulta kiipeily oli jopa nautinnollista. Jyrkemmän alun jälkeen parikymmentä metriä loivempaa jäätä johdatti pienelle tasanteelle, johon rakensin ankkurin. Untuvatakki, urheilujuoma ja pähkinä-rusina-suklaa tekivät olostani jopa mukavan.

Sami liidaa toista köydenpituutta. Kuva: Arno

Arno suunnilleen samassa kohdassa kuin Sami edellisessä kuvassa.

Kolmannen köydenpituuden alku. Kuva: Arno.

Sami kiipesi neljännellä köydenpituudella köydet suoriksi, ja pääsikin juuri sopivasti reitin loppuun. Arnon kanssa kiipesimme viimeisen köydenpituuden sinisessä hämärässä. Viimeisellä ankkurilla napsautimme otsalamput päälle ja lähdimme laskeutumaan putousta pitkin alas. Laskeuduimme köydellä niin sanotusta abalakovista, eli narusta, joka on pujotettu jääruuvilla porattuihin reikiin.

Köydet pujotettuna abalakovista. Back-upina jääruuvi, jonka viimeinen laskeutuja ottaa mukaansa.

Kolmannella laskeutumispätkällä ilahduin, kun huomasin köysien yltävän jo maahan asti. Kohta otsalamppuni valokeila osuikin jo reitin juurelle jätettyyn reppuun, josta löytyi termospullollinen lämmintä teetä. Hetken kuluttua kahlasimme syvässä hangessa kanjonia pitkin kohti laakson valoja. Autolle päästyämme oli kulunut 11 tuntia siitä, kun olimme lähteneet autolta kohti putousta. Aika raskas, mutta lopulta erittäin onnistunut kiipeilypäivä.

TIISTAI

Aamuinen lumimyrsky sinetöi tiistain välipäiväksi kiipeilystä. Päivän ohjelmassa hidas aamiainen ja monta kuppia kahvia, telkkarin katselua, lukemista, uusien solmujen ja köysitekniikoiden opettelua sekä ristisanatehtäviä.

KESKIVIIKKO

Alueen jääkiipeilyoppaassa oli lyhyt maininta ilman kuvia Bergbekkenistä, joka tarjoaisi ”two long moderate waterfalls” vaikeusasteeltaan WI3-4. Reitit eivät herättäneet meissä etukäteen kovin suurta kiinnostusta, mutta sunnuntain putouksenbongauskierroksella ajoimme putousten ohi. Kun olimme hetkeä aikaisemmin ihmetelleet Sördalenin vaikeusasteen WI5+ putouksia, nuo Bergbekkenin WI3-4 reitit näyttivätkin ihan houkuttelevilta ja selvästi sopivammilta meille. Pitkiltä ne kyllä näyttivät.

Keskiviikkona, kun lähestyimme Bergbekkenillä valitsemaamme putousta, se ei näyttänytkään enää niin isolta, vaan ihan sopivan kokoiselta ja jopa lempeältä. Kerrankin näin päin, että putous osoittautuu pienemmäksi kuin miltä se näyttää kauempaa katsottuna.

Bergbekkenin putousten juurella. Kiipesimme oikeanpuoleisen.

Päivän aikana sää vaihteli melkein tyynestä ja melkein aurinkoisesta tuuliseen ja lumipyryyn. Jää oli kuivaa, eli myös helposti murtuvaa. Toisella ankkurilla yksi jääkimpale mätkähti lonkkaani, kun jouduimme olemaan Arnon kanssa liikaa Samin liidaaman linjan alapuolella. Onneksi osuma pelästytti enemmän kuin aiheutti vaurioita.

Ankkurilta lähtiessäni melkein pudotin ainoan pitkän ruuvimme (ainoan, koska toinen pitkä ruuvimme oli jo pudonnut maanantaina). Kun irrotin ruuvia jäästä, se irtosi otteestani, mutta takertui johonkin edessäni sen verran, että sain kahmittua sen takaisin käteeni. Onneksi, sillä pitkää ruuvia tarvitaan alas pääsemiseen, koska sillä porataan reiät abalakovia varten.

Ihan hyvää jäätä. Kuva: Arno

Sami ja Arno lumisateessa.

Reitin neljä ei-niin-pitkää köydenpituutta ja laskeutuminen sujuivat kaiken kaikkiaan varsin mukavasti, ja ensimmäistä kertaa olimme takaisin reitin juurella kun oli vielä valoisaa. Putouksen juurelta avautui hieno näkymä laaksoon ja vastakkaisille tuntureille. Siinä maisemassa tee ja eväsleivät maistuivat erityisen hyvältä.

Evästauon jälkeen irrotimme jääraudat kengistä, riisuimme valjaat ja laitoimme köydet nippuun. Reput pakattuamme laskimme mäkeä lumen täyttämää puron uomaa pitkin, kunnes se hupi loppui ja jouduimme jatkamaan kävellen. Rinne sisälsi upottavaa hankea, pusikkoa, oksia ja kaatuneita puita, mutta mieli oli kevyt ja onnellinen, kuten aina hyvän reitin jälkeen alas kävellessä.

TORSTAI

Norjan säällä oli vielä yksi ässä hihassaan meidän varalle: vesisade! Mökiltä lähtiessämme satoi lunta, mutta kun laskeuduimme kohti vuonon rantaa, auton tuulilasiin ropisi jo silkkaa vettä. ”Ehkä siellä toisessa laaksossa on aurinkoista ja pikku pakkanen.”

Ei ollut.

Alakuloisessa sateessa oli helppoa tehdä päätös: miehet autoon ja kohti Etelä-Suomea sekä kohta alkavaa kalliokiipeilykautta.