Tuuli ja sen voimakkuus

ADC-Wind-1

Lueskelin vanhoja retkeilymuistiinpanoja. Vihkoseen olin kirjoittanut lähinnä melontaseikkailuista ja säästä. Lueskellessani huomasin, että tuulimerkinnät olivat vahvasti yläkanttiin. Toki tuuli tuntuu kovalta, kun melot aavalla, ja merisään mukaan on luvassa 12 metriä sekunnissa tuulta. Pakkohan sen sitten on olla 12 metriä sekunnissa ainakin!

Tuulen voimakkuutta voi havannoida luonnon merkeistä. Vedenpinta, savun nousu ja puiden latvat kertovat jo paljon tuulesta. Jos ne eivät kerro tarpeeksi, niin kannattaa yrittää bongata lentävän peltikaton, silloin yleensä on jo melko navakka tuuli.

Nämä merkit kertovat tuuleeko paljon vai vähän, mutta luvut puuttuvat.

Päätin siksi hankkia tuulimittarin. Ostin Silva ADC Wind -laitteen. Kuvissa se näytti isolta, pelkäsin jo että se ei kulje mukana helposti, mutta saatuani laitteen se osoittautuikin hyvin näppärän kokoiseksi. Hankin sen lähinnä melontakäyttöön, jolloin tuuli voi olla riesaksi. Lisäksi olen sää-friikki.

Itse laitteen käytöstä. ADC Wind käyttää nappiparistoa ja laite on aina päällä. Se ei kuluta suuria määriä virtaa. Ainoa liikkuva osa on propelleri, joka on suojassa laitteen kärjessä. Propelleri on pallomaisessa kehikossa kiinni ja pallon voi kääntää siten, että propelli on täysin suojassa, ihan hyvä asia. Näyttö on iso ja selkeä sekä laitteen asetukset ovat helppoja. Alku oli hämmentävä ihmiselle, joka ei lue käyttömanuaaleja. Painamalla Mode-nappia voit helposti vaihtaa mittayksikön: metriä sekunnissa, miles per hour, feet per second ja kilometrejä tunnissa. Jos on vahingossa painanut nappia, niin luvut voivat tuntua huimaavilta, jos on tottunut metriä sekunnissa yksikköön.

Laite näyttää selkeästi palkilla tuulen keskiarvon. Se on tärkeää mikäli seuraat Ilmatieteenlaitoksen tuuliennusteita. Tuulen voimakkuus on kymmenen sekunnin keskiarvo. Tämä menetelmä poistaa siis tuiskut hämäämästä. ADC wind näyttää myös maksimivoimakkuuden, mikä siis on tuiskun voima.

Tuulimittarissa on myös termometri, mutta muista, että taskussa on lämpimämpää kuin sen ulkopuolella. Hieno toiminto termometrissä on windchill-laskuri. On olemassa taulukoita siihen miten paljon pakkanen puree tuulessa, mutta ne taulukot eivät aina kulje mukana retkellä. Tämän takia laite näyttää sinulle mikä on todellinen pakkasen purevuus, näppärästi!

Silvan ADC Windistä löytyy myös Summit-malli, jossa on enemmän hienouksia kuten korkeusmittari ja barometri, mutta siihen malliin en ole vielä tutustunut. Totesin että ne toiminnot löytyvät kellostani.

Laite on erittäin näppärä veneilijöille, tuulilajien harrastajille sekä säästä kiinnostuneille. Tällä saat tarkat tuulitiedot retkeilypäiväkirjaasi.

Tom Nylund

Mainokset

Vaikeinta on lähteminen

IMG_4262

George Mallory oli ensimmäinen, kuka yritti kiivetä Mount Everestille. Ennen lähtöä häneltä kysyttiin: Miksi? Siihen Mallory vastasi: Because it´s there – koska se on siellä.  Vastaus oli yksinkertainen, mutta matkan toteuttaminen oli varmasti monimutkaisempi.

Mount Everest on valloitettu ja moni on käynyt siellä. Mutta yksi asia kaikilla retkeilijöillä ja Everestin kiipeilijöillä on yhteistä: Lähteminen.

Retkeilen lähimaastoissa paljon ja käyn muuallakin Suomessa retkillä. Pari kertaa vuodessa on pakko päästä johonkin kauemmas. Mutta mitä kauemmas retki kantaa, sitä vaikeampi on saada itsensä liikkeelle. On paljon mietittävää: seura, matka, varusteet, ajankohta ja ennen kaikkea raha. Matkustaminen ei ole halpaa lystiä, ja lomapäivät ovat harvassa monilla.

Retkeilykavereiden kanssa puhutaan usein unelmakohteista. Kanada, Etelämanner, Tundra, Islanti, Pohjois-Norja, Grönlanti. Mutta ideoita lykätään vedoten kaikennäköiseen.

Juttelin hyvän ystäväni pitkäaikaisesta haavesta: melonta Grönlannissa. Unelma! Kajakkien kotimaa ja autioita paikkoja yllin kyllin. Olemme monta kertaa ajatelleet Grönlantia ja ideoineet, joten kohteita löytyisi varmasti siellä. Melonnassa on suuri ongelma: kajakin kuljetus. Lennot Grönlantiin ovat melko kalliita ja 5,5 metrisen merikajakin lennättäminen varusteineen ei ole helppoa eikä halpaa.

Yhtenä iltana katsoimme huviksemme lentojen hintoja. Huomasimme että saisimme liput halvalla, jos tilaisimme nyt. Oli pakko toimia ripeästi. En ole hyvä tekemään isoja päätöksiä nopeasti. Rupesin heti ajattelemaan työasioita ja aikatauluja. Ennen kuin huomasin, olimme päättäneet lähteä ja olimme ostaneet liput. Lisäksi melko halvalla! Mitä ihmettä? Noin helppoa se oli. Kirjoitimme kalenteriin lähtöpäivän ja printtasimme liput. Kajakit saamme lainattua ystävältä Grönlannissa ja muu tavara menee ruumaan.

Meidän lähdöt ovat yleensä tällaisia, pohditaan pitkään ja yllättäen päätämme lähteä. Mitä opimme? Mieti hetki ja tee se.

.IMG_4265

Vibram Fivefingersit mukana kesän seikkailuissa

Keväällä kirjoitin ensitunnelmia Vibram Fivefingerseistä. Nilkan nyrjäyttäminen kiipeilyssä Ahvenanmaalla aiheutti valitettavan tauon Vibrameiden käyttöön kesän alussa, mutta lopulta Vibramit näyttivät kesän aikana kyntensä paitsi työkenkinä, myös Lofoottien kiipeilyreissussa sekä kotimaan melontaretkillä.

Kun sain kesäkuussa jättää nilkasta lastan pois, ja pahin turvotus oli hävinnyt, aloin taas käyttää Vibrameita töissä. Aika pian jalat tottuivatkin niiden jokapäiväiseen käyttöön. Työkenkinä Vibramit ovat mahdottoman mukavat, ja työpäivän aikana jalat saavat sopivasti treeniä, kun tulee oltua jalkojen päällä ja otettua paljon askeleita.

Vaikka olin pitänyt kenkiä töissä pari viikkoa päivittäin, silti eräänä päivänä tekemäni vajaan tunnin kävelylenkki + yhteensä vajaan kilometrin kevyt hölkkääminen tuntuivat jaloissa monta päivää nilkkojen ja pohkeiden väsymyksenä. Varsinaista juoksulenkkiä en ole vielä Vibrameilla juossut. Suunnittelin juoksevani Hämeenlinnassa Vanajaveden rantoja kulkevan rantareitin, mutta nyt taidan vaihtaa tuon tavoitteen nykyisen kotikaupunkini Tampereen Kaupissa kulkevaan Kuntokolmoseen. Katsotaan miten käy.

LOFOOTEILLA

Eggumin kalliolla, joka pysyy kuivana sateesta huolimatta.

Henningsvaerin kylää.

Lofoottien saariryhmä Norjan luoteisrannikolla tarjoaa satoja eripituisia kalliokiipeilyreittejä hyvällä graniitilla ja merinäkymillä. Vibrameita käytin Lofooteilla lähestymiskenkinä, joilla kävellään kiipeilyreitille ja takaisin. Kiipeämisen ajan lähestymiskenkiä kannetaan repussa. Vibrameiden iso plussa lähestymiskenkinä on se, että ne eivät paina repussa juuri mitään, ja ne vievät hyvin vähän tilaa.

Lofooteilla monelle reitille lähestyttiin avokallioita ja kivilouhikoita pitkin, ja Vibrameiden tarjoama hyvä tuntuma alustaan teki kulkemisesta rennompaa ja turvallisempaakin. Mutaisilla alamäkipoluilla Speedini tuntuivat välillä liukkaalta, koska niiden pohja on melko sileä. Speedeillä kuitenkin pärjäsi Lofoottien maastoissa, mutta Treksport tai joku muu maastokäyttöön suunniteltu malli olisi vielä mukavampi tuollaisessa käytössä.

Sallan Treksportit olivat elementissään Lofoottien poluilla ja kallioilla.

Lofoottien pääkaupungin Svolvaerin yläpuolella vihreässä rinteessä törröttää terävä kalliopiikki, joka on nimetty Svolvaergeitaksi eli ”vuoheksi”, koska sen huipulla on kaksi kivitornia aivan kuin vuohen sarvina. Huipulle kiivettiin ensimmäisen kerran vuonna 1910, ja tiettävästi noin 1930 joku sai idean hypätä huipulla tornilta toiselle. Svolvaergeitalle kiivettävät reitit huipentuvat siis jonkin verran päättäväisyyttä vaativaan hyppyyn, mutta jos hyppääminen ei tunnu hyvältä idealta, sitä ei ole pakko tehdä. Muutama vuosi sitten toisesta tornista romahti pala pois siitä kohdasta, johon laskeudutaan, eli nykyään hyppy on hieman entistä haastavampi.

Kiipesimme Svolvaergeitan paljon kehutun 130 metriä pitkän Forsida-reitin, jonka ensinousu on tehty vuonna 1947.

Sanna Forsida-reitillä.

Sami hyppää.

Välillä Lofootit ”hellivät” meitä muutaman päivän myrskyllä, jonka voimasta leirintäalueella meni useita heikompilaatuisia telttoja rikki. Fjällrävenin Akka ja Singi -telttamme selviytyivät myrkystä kiitettävästi. Myrsky laantui sopivasti niin, että meillä oli vielä pari päivää jäljellä ja niin meille avautui mahdollisuus yrittää Presten-vuoren Vestpillaren-reittiä. Kyseessä on todellinen Lofoottien klassikkoreitti, jota olin katsellut jo kahdella edellisellä Lofoottien reissulla, mutta silloin sen yrittämiseen ei tullut tilaisuutta. Nyt lähes kymmenen vuotta sitten syntynyt haave toteutui.

Lähdimme reitille vasta iltapäivällä, koska aamu oli ollut sateinen. Myöhäinen lähtö ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä kesällä Lofooteilla riittää valoa. Kiipesimme läpi yöttömän yön ja kävelimme alas vuoren huipulta aamuyön valoisina tunteina.

Presten. Vestpillaren-reitti kulkee isojen kattojen oikealla puolella.

Edellämme kiipesi ruotsalainen köysistö.

Vestpillarenin yhdeksäs köydenpituus.

VIBRAMEILLA VESILLE

Hämeenlinnassa toimii mainio melontaseura Vanajaveden Vesikot. Keskustan tuntumassa sijaitsevassa vajassa ”Vesikkolinnassa” on hyvä valikoima kajakkeja, joita jäsenet voivat käyttää. Melontaharrastuksen aloittaminen on tehty todella helpoksi, ja aloittelijat perehdytetään seuran viikkomelonnoissa melonnan tekniikkaan ja turvallisuusasioihin.

Vibramit osoittautuivat erinomaisiksi melontajalkineiksi. Ensimmäisillä melontakerroillani pidin tavallisia lenkkareita jalassa, jolloin jalat puutuivat, koska en pystynyt kunnolla liikuttelemaan jalkoja kajakin ahtaassa jalkatilassa. Vibrameissa jalat sen sijaan mahtuvat kajakkiin hyvin.

Moni meloo varsinkin kesällä paljain jaloin tai vaihtaa melontatossut jalkaan melonnan ajaksi. Kun menee Vibrameilla melontavajalle, ei tarvitse vaihtaa erikseen tossuja melontaa varten tai ottaa kenkiä pois melonnan ajaksi. Rantautuminenkin on mukavampaa kuin paljain jaloin, kun Vibramit suojaavat jalkapohjia rannan teräviltä kiviltä ja muilta ikäviltä asioilta

Ensi vuonna Vibrameista on tulossa vesiurheiluun suunniteltu malli, joka on päällystetty neopreenilla.

Kolme keltanokkaa kajakkiretkellä

”Rankkasade yllätti melojat”. Onneksi melojat eivät olleet ihan ehtineet nousta kajakkeihinsa ja heittäytyä Leppävirran virran vietäväksi, vaan pitivät autossa sadetta Leppävirran sillan kupeessa. Sade loppui aikanaan, joten nousimme Kimmon kanssa vielä pakkaamattomiin kajakkeihin. Tarkoituksemme oli meloa pari kilometriä alavirtaan kohti paikkaa, jossa pakkaisimme kajakit ja josta Jukka liittyisi mukaan. Lähtö oli ihan vauhdikas virtauksen ansiosta, mutta samalla mieleen tuli ajatus, että retken lopuksi olisi luvassa melontaa ”ylämäkeen”.

Jukka odottelikin jo pakkaamispisteen laiturilla. Kajakkien pakkaaminen alkoi toteamuksella ”onpas nämä tavaratilat yllättävän pienet”. Muutaman yrityksen – ja erehdyksen – jälkeen kaikki tavarat löysivät paikkansa ja mahtuivat mukaan. Varusteita ja ruokaa oli varattu noin neljäksi päiväksi, koska siinä ajassa uskoimme ehtivämme meloa Unnukka-järveä pitkin Leppävirralta Varkauteen ja takaisin.

”Märkyys yllätti aloittelevan melojan”. Meloessani vettä roiskui niin, että hihat ja hanskat olivat hetkessä märät. Silloin tällöin kaadoin vettä pois takin hihasta. Syy roiskumiseen oli varmaankin melontatekniikassani. Kaikkien tavaroiden pakkaaminen vesitiiviisti osoittaui siis hyväksi ideaksi. Erilaiset vesitiiviit pussit olivat tähän tarkoitukseen erityisen käteviä. Ei niitä turhaan kutsuta kanoottisäkeiksi.

Kun varusteet ja meloja oli suojattu hyvin kastumiselta, ei sadekaan haitannut ollenkaan. Päinvastoin, sateessa melomisessa oli tunnelmaa! Paitsi siinä pitkässä ja rankassa kuurossa, jonka aikana opin, että aukkopeite ei olekaan täysin tiivis.

Etukäteen meillä ei ollut kovin tarkkaa käsitystä siitä, kuinka pitkät päivämatkat olisivat meille sopivia, ja millaista vauhtia meloisimme. Garmin eTrex 30 gps-laite mittasi etenemisvauhdiksemme noin 5 km/h. Tuollaisella keskivauhdilla Varkauteen ja takaisin ehtiminen alkoi näyttää ihan mahdolliselta, kun Leppävirralta Varkauteen on linnuntietä noin 20 km. Lopulta retkestämme tuli kolmepäiväinen, päivämatkojen ollessa 19 km, 20 km ja 11 km. Tallensin viimeisen päivän melontareittimme Garminin Connect-palveluun (klikkaa oikeasta yläkulmasta ”wiev in metric”, jos matka näkyy maileina).

Gps-laite oli oiva apuväline myös suunnistamisessa. Siitä oli hyvä tarkistaa oma sijainti, jos ympärillä olevat saaret näyttivät keskenään liian samanlaisilta. Gps:llä ei kuitenkaan kannata kokonaan korvata paperikarttaa, vaan niitä on hyvä käyttää rinnakkain.

Kun melonta alkoi painaa hartioissa, aloimme silmäillä saarten rantoja löytääksemme leiripaikan. Sopivaa rantautumis- ja yöpymispaikkaa ei ollutkaan ihan helppo löytää lukuisten kesämökkien välistä, mutta pienen etsiskelyn jälkeen löysimme sopivan rantakallion.

Koska sääennuste yölle oli lupaava, nukahdin sammalmättäälle hyttysverkon ja pilvettömän taivaan alle. Hetken kuluttua havahduin siihen, että kuulin sateen lähestyvän järven pintaa pitkin. Jostain syystä sade ei kuitenkaan saavuttanut makuupussini pintaa, joten jatkoin unia. Kohta sama toistui. Tällä kerralla ymmärsin, että lähestyvä sade olikin vain haavanlehtien rapinaa tuulessa. Tämän jälkeen uni oli virkistävää, kuten aina taivasalla nukkuessa.

Aamukahvien jälkeen suuntasimme kajakit kohti Varkautta ja parin tunnin melomisen jälkeen rantauduimme Kuntoranta Campingin rantaan. Jätimme Varkauden keskustan houkutukset tällä kerralla väliin, koska Kuntoranta tarjosi meille kaipaamamme palvelut. Paluumatkalla kohti Leppävirtaa pääsimme Jukan paikallistuntemuksen ansiosta melomaan mielenkiintoisia pieniä uomia.

Lounastauko Timonvuoren juurella.

Kimmo oli päivän aikana saanut selville, että Kaitasaaressa olisi hyvin varusteltu vapaassa käytössä oleva retkisatama. Ehkä jopa sauna! Kaitasaari paikallistettiin kartalta ja totesimme, että olimme edellisenä iltana meloneet Kaitasaaren rantaa pitkin, mutta toisella puolella kuin retkisatama. Saunan löylyt maistuivat erityisen hyvin, koska päivän viimeiset viisi kilometriä oli melottu sateessa. Täydet pisteet myös hyvästä nuotiopaikasta ja puuhuollosta.

Lähdössä Kaitasaaren retkisatamasta.

Kolmannelle melontapäivälle jäi matkaa kymmenkunta kilometriä. Leppävirran virtaus tarjosi retkemme loppuhuipennukseksi vielä kunnon annoksen kuntomelontaa vastavirtaan. Siinä sai meloa ihan tosissaan, mutta silti rantamaisemat eivät varsinaisesti vilistäneet silmissä. Lopulta kuitenkin rantauduimme Leppävirran sillan kupeeseen, josta olimme lähteneet liikkeelle pari päivää aikaisemmin.